On Herran vuosi 2011. Tammikuusta ei tule tipatonta, vesi tippuu rännistä. Vielä viime viikolla äijät liukastelivat lapioiden kanssa talojen katoilla lunta pudottamassa. Huomenna loput lumet valuvat itsestään ränneistä viemäriin. Meteorologi uhkaili uusilla lumisateilla ja pakkasilla loppuviikkoa kohden. Luojalla on sairas huumorintaju!

Päivät kuluu menneitä muistellessa. Nimiä muistellessa aika liitää sitten tavattoman nopeasti. Radiossa soi Pogues. Sitäkin piti hetkeksi pysähtyä miettimään.

Lunta oli tyrkyllä viime talvenakin ihan riittämiin. Pimeinä talvi-iltoina aloitin kirjoittamaan zaika-lasin äärellä päiväkirjamerkintöjä, jotka päätyivät Achtung-osioon. Voisin kirjoittaa vieläkin, mutta Lahtisen Pena halusi vuokrata sen tänä vuonna itselleen, joten menkööt. Kuluneesta vuodesta muutama summaus. Monenkirjavien vaiheiden jälkeen jouduin Kiinaan ja loppuvuodesta löysin takaisin Punavuoreen. Kiitokset niille, jotka osittain tai välillisesti (tahtomattomaan) vuoden aikana osallistuivat päiväkirjamerkintöihin.

 

¤ ¤ ¤

Vuosi pyörähti käyntiin Jumalaisella ajatuksella julkaista novellikokoelma, joka sai nimen ennen syntymäänsä. Kokoelmaa ei koskaan päästy synnyttämään, vuosi meni umpeen, mutta todettakoon synnytyksestä mitään tietämättömänä, että vedet tulivat jo – peltisestä rännistä. Ja että kun lumet lopullisesti sulaa, saadaan seuraavat sateet – syys sellaiset - yhdeksän kuukauden päästä ja jos sitten putkahtaisi esikoinen ulos. Nimi ei muutu, uskoa on, toivoa sitäkin enemmän, rakkaudesta puhumattakaan.

Maaliskuussa heitin jo kertaalleen pyyhkeen kehään, lokakuussa kävin hakemassa sen takaisin.

Kirjaprojekti on vienyt voimat totaalisesti. Uskallan tunnustaa, etten kykene, en osaa, enkä halua riittävästi. Jazz-klubilla vietetyt tunnit saivat jopa ruumiini(vartaloni)tutisemaan. Eikä pelkästään bigbandin sovituksista tai svengistä, vaan klubi-isännän tarjoilusta. Tekemättömiä töitä on kertynyt paljon ja tällä vauhdilla niitä kertyy kokoajan hurjasti lisää. Mietin aamulla(11.15)? herätessäni, että pitäisi tehdä lista kaikista tekemättömistä. Saamattomuuden huipentumana voidaan kai pitää sitä, etten saanut iltakymmeneen mennessä edes listaa valmiiksi!

¤ ¤ ¤

Löysin klubitakkini taskusta käyntikortin, jonka sain umpikiinalaiselta jätkältä muutama viikko sitten. Kortissa lukee James Bond. Kiinalaiset kun saavat valita itselleen myös minkä tahansa englanninkielisen nimen. Siitä innostuneena soitin kiinalaiseen ravintolaan Shanghaissa ja varasin pöydän parin viikon päähän. Luonnollisesti esittelin itseni Mao Tse Tungiksi. Varausta vastaanottanut naishenkilö oli puhelimessa hetken hiljaa, mutta toivotti kuitenkin tervetulleeksi: "You are very Welcome Mr. Tung!"

¤ ¤ ¤

Pölynimurin kanssa oli jatkuvaa painimista. Jo pelkästään ajatus imuroinnista sai hirvittävän Jakobin painin aikaiseksi.

Puoleenpäivään asti kävellyt kotona kalsarit jalassa hitailla kierroksilla. Mitä se kenellekään kuuluu. Sen verran sain aikaiseksi, että revin pölynimurin ulos kaapista. Töpseliä en jaksanut työntää mihinkään. Kaikki muu paitsi, ei mikään tuntui kiinnostavan enemmän. Sohvapöydän hyllyltä löysin suomalaisen naistenlehden, jossa kerrotaan miten helposti kiloista pääsee eroon vetelemällä jotain salvaa vartaloon. Viereisellä sivulla mainos, miten ultrakevyen kasvonaamion avulla saa upouuden naamataulun. Ei enää kilotolkulla pakkelia. Maailma muuttuu.

Taas hyvät päiväunet. Näin taas mieliuntani, jossa olen Rocky Balboa, voittamaton. Mäiskin venäläistä karpaasia vasurilla turpaan ja oikealla hämään, suojaan ja hörpin vauhdissa kaljaa tölkistä. Karpaasi on yllättävän kovassa vireessä. Väistän koko kehollani ja putoan sängystä. Siinä rytäkässä löin säären lattialla lojunneeseen tuhkakuppiin, jonka hankin Hong Kongista. Nilkutan jääkaapille noutamaan peltisen ensiapusarjan. Pakasteen puolelta löytyi ainoastaan ruisleipiä pussillinen, joten teippaan sen koipeeni kiinni tuskaani lieventämään. Loppuilta sujuukin rauhallisemmin parvekkeen sohvalla koipi-reisiyhdistelmän nojatessa kohtisuoraan kaidetta vasten.

Päivää myöhemmin työnsin pölynimurin takaisin kaappiin odottamaan parempia aikoja, koska pölyä ei mielestäni ollut lattialla riittävästi. On huomattavasti mukavampi imuroida, kun lopputulos on silmiinpistävä. Näennäisestä imuroinnista ei hyötyne juuri kukaan (paitsi oluen) ja sitä paitsi imuri on yksi vastenmielisimmistä perässä laahattavista esineistä. Omatuntoa kohentaakseni paiskasin muutaman wokkipannullisen vettä parvekkeen lattialle, joka oli selkeästi tahmea ja likainen. Että tuli hyvä mieli.

Seuraavana päivänä se imuri piti sittenkin repiä kaapista ulos: Sitä pölyä on nyt sen verran, että se on muodostanut kevyehkön peitteen lattian pinnalle. Sitä ei suoranaisesti huomaa, mutta jos osaa katsoa oikeassa kulmassa, oikeassa valossa, voi havaita sen, eikä pelkästään sen vuoksi, vaan vieraita tulosa käymään illalla, joten on syytä pyyhkiä lattia, ettei jää sellaista vaikutelmaa että olisi likaista, vaikka ei nyt varsinaisesti likaista olekaan. Imuroinnin vaihtoehtona olisi ollut luuttuaminen, joka on vielä hankalampaa, koska luutussa ei ole ainuttakaan motorisoitua osaa, joten sen kanssa taisteleminen olisi vienyt viimeisetkin voimat. Voimat, jotka ovat olleet koetuksella viime päivinä. Nykyään kun kaikki edustustehtävät hoidetaan keskiyön aikaan.

Sitä seuraavana päivänä ajatus oli jo selkeytynyt: Siivouksesta innostuneena järjestelin pientä lipastoa. Sieltä löytyi vanha viineri, jossa oli pientä kukintoa pinnassa. Ajattelin laittaa sen keskelle pöytää, kun kerran vieraitakin on tulossa. Pitkään mietin miten se viineri oli lipastoon joutunut. Kaikkeen löytyy varmaan selitys. Kaikkea ei tosin ole aina tarpeellista selittää.

Pientä hienosäätöä ennen vieraiden saapumista. Wettex, Mr Propper, Fairy ja Raid apuna. Imuri oli unohtunut keskelle lattiaa kun Cindy ja Laura tulivat. Heidän mielestään imuria tulisi säilyttää kaapissa, näkymättömissä. Mielestäni hyvännäköinen imuri käy hyvin somisteesta. Luovutin heti kättelyssä, koska keskustelu imuriin liittyvistä asioista menisi loppua kohden väittelyksi. Kovan rykimisen jälkeen sain tungettua imurin ja kaikki siihen liittyvät osat pystykaappiin. Siinä rytäkässä ovi lähti saranoiltaan. En jaksanut laittaa sitä enää paikalleen, koska siitä syntyy lisää vaikeuskerrointa seuraavalla kerralla imuria kaappiin survottaessa. Jos lähtökohtaisesti oletetaan, että kaapin oven pitäisi mennä kiinni. Tällä hetkellä imurin mutkikas letku irvistää kaapista vähän ulos, mutta se ei haittaa, koska vieraat istuvat sen verran etäällä nurkassa, ettei sitä irvistystä näe kukaan.

Viime yönä mietin sängyssä selällä maatessani huoneessa kiertäviä energiavirtoja. Elämäntapahallintaa sivuten, uskon voivani elää parempaa elämää, jos sijoittaudun makuulle oikein suhteessa huonekalujen sijaintiin nähden. Yritin pohtia myös minkälaisia pitkäaikaisvaikutteita ihmiseen jää, jos joka ilta nukahtaa tuijottaessaan ilmastontiventtiiliin ja kuunnellessaan ilmastointilaitteen hurinaa. Fengshuita muistellessa raahasin sängyn keskelle huonetta ja asettauduin toisinpäin makuulle. Ensimmäinen yritys epäonnistui, koska yöpöytä ja siinä olleet henkilökohtaiset tavarat (kaljapurkki ja tuhkakuppi) jäivät liian kauas näköetäisyydeltä. Yöpöytää ei voinut tuoda lähemmäs, koska huoneesta poistuminen olisi hankaloitunut oleellisesti. Seuraavassa vaiheessa raahasin sängyn ja yöpöydän nurkkaan. Asetelma oli huomattavasti toimivampi, mutta tässä versiossa aloin epäillä Fengshuin ja kosmologian määrittelemää oikeellisuutta, joka ei puolla nurkassa pötköttämistä, joten raahasin taas sänky-yöpöytäyhdistelmän takaisin lähtöpisteeseen. Mitä ilmeisimmin vika ei ole ollut Fengshuissa vaan ilmastontihärvelissä, joten teippasin sen päälle vanhasta lehdestä löytyneen Armi Aavikon julisteen. Kuva oli suurempi kuin ilmastointihärveli, joten jouduin saksimaan Armista torson. Piirsin sille tussilla viikset ja sädekehän. Näin siinä yhdistyy suojeleva kauneus, maskuliinisuus ja pyhyys. Jo lähti elämänlaatu kohisten nousuun.

Toissa iltana tuli puolivahingossa maisteltua punaviiniä siihen erikoistuneen joukkueen kanssa, sillä seurauksella, että perustettiin bändi. Bändi sai samana iltana myös nimen, jota kukaan ei enää seuraavana päivänä muistanut. Eilen sitten viritettiin soittimet (pari kitaraa, viulu, haitari) suurinpiirtein samaan vireeseen ja kajautettiin äänet ilmoille. Tänään tarkoitus lähteä ulos pihoille soittamaan. Bändin nimeksi tuli sitten Petra ja Petronautit. Älkää kysykö miksi?

Kuukautta myöhemmin siivouksesta on muodostunut selkeä mielipide: Olen kyllästynyt imurointiin ja moppaamiseen, joten ostin tänään panttilainaamon huutokaupasta vähän käytetyn morsiuspuvun. Pujotin koltun kotona ylleni ja kastelin helmat suihkussa. Sen jälkeen kävelin ympäri läävää ja ihailin miten pölytollot jäivät lattialla laahaavan mekon alle. Kiersin samanlaista kehää, kuin jäähallin Zamboni. Siivoustulos on häkellyttävä. Myöhemmin mietin ripustaisinko mekon vaatekaappiin vai siivouskomeroon imurin viereen.

¤ ¤ ¤

Tyyntä myrskyn edellä. Alkuilta pienellä parvekkeella, pienellä porukalla. Muisteltiin vuorosanoja vanhoista kotimaisista elokuvista. Koska ajankuva ja kansainvälistyminen koskevat tuota pikaa ihan jokaista ja erotiikka astuu kuvaan lähes kaikkialla, modernisoimme Tuntemattomasta sotilaasta eroottisen englanninkielisen näyttämöversion. Parvekkeen pienet neliöt antoivat lisää haastetta, joten vetelimme vuorosanat istualleen marjaämpärien päällä sateen solistessa ulkopuolella. Marlboron kärytessä huulilla saivat Rokka ja Lehto edes jonkinlaista uskottavuutta, vaikka luodit eivät vinkuneetkaan. Ainut joka vinkui oli alakerran naapuri, halutessaan osallistua näytelmään mukaan kiinankielellä.

Ensimmäisen näytöksen jälkeen haettiin kioskilta lisää kaljaa ja mietittiin kohtausta Lehdon kuolemasta, josta tuli lähes farssi, johon sekoittui Don Quijoten apuri Sancho Pancha sekä mäkihyppy, päätettiin lopettaa hyvissä ajoin ja etsiä parvekeversiolle ohjaaja. Kotimatkalla aamuauringon noustessa viheltelin Kuubalaista serenadia ja mietin pääskyjen lentorataa. Saattaa olla että näin, täyttä varmuutta ei ole, koska kiikarit jäivät autotalliin kymmenen vuotta sitten, mutta jotain pöllähti tien vasemmassa reunassa…

¤ ¤ ¤

Kesäaamut on hienoja. Mukava kävellä aikaisin hiljaisilla kaduilla ja pysähtyä kahville kadunreunaan. Iltapäivällä väsytti sitten niin perkeleesti, että oli pakko kallistua vaakatasoon hämmästelemään, että kuinka paljon oikein voikaan väsyttää. Levättyäni tunnin urheilukentän puisella laverilla, tunsin kuinka voimani palautuivat, joten raahauduin siitä vaivatta lähimpään kuppilaan (Paratiisista tuttu) ja sullouduin ahtaaseen loosiin katsomaan kuvia päivän lehdestä, koska lukea en osaa. Ilmeisesti jossain on kerrostalo romahtanut, jossain päin maailmaa Tony Hayward niminen äijä on nukahtamispisteessä, ja joku jalkapalloilija on ilmeisesti, ilmeistä päätellen saanut pallon maaliin. Säätiedotukset ovat mukavia, helposti ymmärrettäviä kuvia, neljällä eri symbolilla läpi vuoden. Aurinko, pilvenhattara, sadepisarat ja salama (harvemmin). Tänään ne olivat kaikki samassa ruudussa.

Nyt ulkona sataa. Joe Dassin laulaa radiossa (Et Si Tu N’Exixtais pas). Rööki on karhentanut äänen, josta ei voi olla pitämättä. Yritän kirjoittaa samalla trilogian päättävään osaan uutta loppuhuipentumaa, koska maailma on täynnä erilaisia variaatioita, joita voi soveltaa. Myös telkkari auki. (Kirjoitus keskeytyy koko ajan, Englanti hyökkää.) Keskittymisvaikeuksia, vielä kun naapurin koira vinkuu jatkuvasti. Muistui mieleeni myös jonkun kertoneen, miten korealaiset tarjoavat juhlapöydässä koirasta tehtyä muhennosta.

Esteri avasi taivaanhanat heti aamulla auki. Vettä tulee taivaalta kovempaa kuin suihkussa. Siitä tulikin mieleen, että olisi pitänyt mennä parvekkeelle suihkuun. Huomattavasti mukavampi suihkutella raittiissa ulkoilmassa maisemia katsellen, kuin seistä samassa huuruisessa lasitetussa kopissa, jota kellertävät kaakelit ympäröivät. Pitäisi vaan laittaa suihkuhattu jalkoihin, molempiin yhdet, koska parvekkeen lattia on taas likainen.

Uhrauduin viime yönä itseni ja koko kansakunnan puolesta tekemällä itseeni kohdistuvan tieteellisen ja teoreettisen kokeen. Koska verhotanko petti (vanhuuttaan) ja tuli alas seinästä rytinällä, enkä jaksanut asentaa sitä enää yöllä paikalleen, päätin kokeilla uutta verhotonta niksiä. Sitä paitsi asentaminen olisi vaatinut asennusolutta, eikä se ole soveliasta kitata hurjia määriä juuri ennen nukkumaan menoa, koska asentamiseen tarvitaan vähintään mäyräkoirapatteri. Kaivoin yöpöydän laatikosta vanhat tukisukkahousut ja vedin ne päähän niin, että silmät peittyivät. 40 denierin polyamidisukkahousut on riittävän lujaa tekoa ja samalla tarpeeksi elastiset, haarakiilaa lukuunottamatta eli niiden ”kudontatiheys” - vai miksi sitä ammattikielellä kutsutaan - on riittävä suodattamaan valoa. Päästää ne valoa vähän läpi, mutta siinä se idea juuri piilee. Ei tarvita myöskään ajastimella toimivaa kirkasvaloherättäjää aamulla, kun luonnonvalo siivilöityy juuri sopivasti sukkisten läpi. Elastisuutensa vuoksi sukkahousut sopivat jokaisen ihmisen päähän riippumatta pään muodosta. Luulen onnistuneeni. Ainakin olen hereillä. Tuli vielä katsottua Wikipediasta mistä Nobelin kategoriasta voisi palkinnon myöhemmin tai aikanaan noutaa.

¤ ¤ ¤

Lämmin ilma, tulikuuma asfaltti ja fyysinen vetreys saivat jalkani irtoamaan maanpinnasta ripeämmin kuin kertaakaan aiemmin tänä vuonna. Laukkasin kuin villi hevonen, nuori varsa, vaikka sisälläni asuu ori! Josta muistuikin mieleen Orimattilan maatalousnäyttely toissa vuonna. Olikohan se edes Orimattila? Mutta siellä äimisteltiin mustaa piikikästä traktorinkauhaa, jolla voi kantaa kaikki huolet pois. Selväähän on se, että maatalouteen liittyvissä askareissa se on välttämättömyys ja elämisen perusehto, mutta uskon vakaasti että kaupunkilaispojallakin olisi kauhalle käyttöä. Miten mukavaa olisikaan ajaa traktorilla Munkkiniemen rantaan, nostaa kauha pystyyn ja loikoilla siellä lonkeron kanssa. Voisi siihen kauhaan hakea rannalta vettä ja pulikoida siellä (lonkeron kanssa).

¤ ¤ ¤

Sain Sammylta muutama viikko sitten kassillisen DVD-elokuvia lainaksi. Eipä ole tullut katsottua ensimmäistäkään. Lupasin palauttaa huomenna koko läjän ja antaa niistä arvostelut, Sammy kun on friikki. Olisin tietysti voinut katsoa leffoja pikakelauksella, mutta päätin arvostella ne katsomatta, kannen perusteella. Etukannesta voi päätellä yleisen fiiliksen, takakannesta saa jo vähän osviittaa tyylisuunnasta ja tapahtumien kulusta. Joten nautinnollista leffailtaa.

Vicky Cristina Barcelona:

Woody Allen on laittanut samaan pakettiin neljä muijaa ja yhden miestaiteilijan, jonka niskaan sitten kaikki kaadetaan. Ei voi kuin ihmetellä, miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? Elokuva sijoittuu kauniiseen Barcelonaan, jossa sitten ihmissuhdevyyhtiä kieputetaan ja rullataan. Elokuva on olevinaan hauska, romanttinen ja dramaattinen, vaikka draamankaari päättyy sateenkaaren lailla katuojaan. Tarina on tavanomainen. Katse takertuu Maria Elenan (Penelope Cruzin) lantionkaareen, jota mekko myötäilee. Allen ei saa tähtisikermästään kaikkea irti, Patricia Clarkson jää sivuosaan. Pisteet: 2 ½ tähteä (naiset vetää röökiä, taiteilijaa sorretaan).

Beverly Hills kyttä 3:

Elokuva noudattaa samaa kaavaa kuin edeltäjänsäkin. Kyttä on edelleen kyttä ja roistot roistoja, sillä erotuksella, ettei kyttä ole enää ykkönen vaan kolmonen. Sen näkee kytän (Eddie Murphy) olemuksestakin. Kolmostuoppia on tullut vedettyä ensimmäisen leffan ja jatko-osien välissä. Luodit vinkuu niin kuin arvata saattaa ja loppuratkaisu on tyypillinen. Sivuosanäyttelijä pysyy vähän sivummalla, eikä näin ollen päädy pääosan näyttelijäksi, josta bonuspiste, joka annettakoon myös ohjaajalle, joka on saanut jenkkiräiskinnän mahtumaan yhdelle dvd-levylle. Erikoisuutena mainittakoon pölynimuria muistuttava rakkine, Annihilator, jolla sitten näitä pahamaineisia roistoja pyydystetään ja jahdataan. Tapahtumapaikkana huvipuisto, jossa hattaraa ja hodareita erilaisilla täytteillä. Pisteet: 3 tähteä (nimensä mukaisesti)

Riemukupla Meksikossa:

Pääosissa rämä volkkari, jonka moottorin kierroslukumittari on koko elokuvan ajan punaisella. Kaksi äijää runnoo vanhaa volkkaria aivan liian tunteettomasti, josta lähtee yksi arvostelupiste pois. Sitä vasten yksi piste tulee takaisin siitä, että elokuva on tekstitetty myös hepreaksi. Mainittakoon myös aluekoodi: R2-Suomi. Mahtavaa! Volkkarin kaarevasta muotoilusta tulee vielä lisäpiste, joten elokuva jää kokonaisuudessaan plussan puolelle.

Baywatch, koko toinen tuotantokausi:

Mainittakoon heti kärkeen, että paketti on kattava, ja painava mukana raahattavaksi. Tilanne kevenee oleellisesti kun laittaa levyn soittimeen ja antaa pyöriä. Punaisiin painitrikoisiin sonnustautuneet rantavahdit kertovat asullaan heti poliittisen suuntauksensa. Kommunismi elää vahvasti Los Angelesin rantahietikoilla. Äijät törttöilevät ja muijat perässä. Syntyy melkoinen soppa, jota pitää ratkoa monen jakson verran. Sivistyneemmät vahdit olisivat ratkaisseet ongelmansa jo ensimmäisen tuotantokauden aikana. Pluspiste hyvin hoidetusta rantaviivasta. Silmä lepää kun luonto pysyy kauniina.

The Brothers:

Väkevä elokuva sodan langettamista varjoista veljesten ylle, joista toinen väliaikaisesti menehtyy, mutta palaa ruutuun pienen tauon jälkeen. Naiset sotkeutuvat kuvioihin, eivätkä jätä miehiä rauhaan, vaikka ovat veljeksiä. Elokuvassa ei juuri hymyillä, eikä se myöskään sisällä tekstityksiä, koska on halpa piraatti. 105 minuuttiin riittää silti paljon ihmeteltävää. Pisteet: 3 tähteä.

¤ ¤ ¤

Jazz-klubista muodostuu toinen koti. Kaikki muu on hyvää vastapainoa. Illalla JZ-klubilla rauhallisia slovareita. E.J Parker nukahti bassonvarteen, mikä on ihan positiivista, ylipitkiltä bassosooloilta vältyttiin, mutta olisivat voineet sulkea miehen laulumikrofonin kuorsaukselta. Rumpali soitti bassosoolojenkin edestä hyvällä menestyksellä. Lähes jokainen lyönti osui rumpuun. Ja vaikkei olisi osunutkaan, niin ei olisi haitannut, pikemminkin päinvastoin. Hirvittävä mäiske ei takaa tunnelmaa. Tunnelman takaa värivalot ja liukas lattia!

Myöhemmin JZ:n tiskillä. Ilmastointi puhaltaa viileää venttiilistä, kaiuttimista puhaltaa 60-luvun aurinkoisimmat iskusävelet. Antibiootit polttavat vatsassa, aurinko kadulla, olut rauhoittaa. Kohta pääsee tosta paskasta eroon(ensimmäisestä). Äänikin on palautunut. Pääsen jatkamaan taas sikarinpolttoa. Pienen tauon jälkeen aloitan rakkaan harrastukseni ja laitan sikarin tuhkakuppiin käryämään. Yritin kirjoittaa muutaman sanan, vaikka ei kovin painavaa, muistiooni, mutta Mano tuli viereeni ja kirjoittaminen keskeytyy. Sen lisäksi, että se keskeytyy hänen mielestään on turha kirjoittaa menneistä, pitäisi kirjoittaa tulevista. Mies on visionääri. En anna periksi, ihan kokonaan, joten teen hänestä tärkeän ja päätän haastatella häntä hetken (ilmaisen oluen toivossa). Haastattelu käydään auttavalla englannin kielellä, mutta käännän sujuvasti keskustelun ensimmäiselle kotimaiselle.

Haastattelija: Jaahas, nimi, ikä ja rinnanympärys?

Mano: Alberto, syntynyt -69, San Fernandossa.

H: Alberto? Miten niin, älä nyt viitti. Muistan aina kun Luc esitteli sut. Viime syksynä, samalla tiskillä.

M: Ihmettelinkin, mistä se Mano tulee. Muistan itsekin kun Luc esitteli. Tuli suoraan hammaslääkäriltä poski turvoksissa tiskille.

H: Niin no joo. Ei nimi miestä pahenna. Edessäsi on sakea paksu, punainen drinkki, pinnalla kelluu keltuainen. Onkos mennyt puurot ja vellit sekaisin?

M: Tää on Preeria Öyster. Tomaattimehua, tequilaa, pippuria, chiliä ja keltuainen. Tämä sisältää aamiaisen, tässä yhdistyy lounas ja hengellinen illallinen.

H: Hyi helvetti! Mikset sä syö kunnon aamiaista, pihviä lounaalla ja päälle kahvi ja grappat?

M: Minä kysyn sitä sinulta. Täähän on terveellinen, tiedätkö tässä on kalorit minimissä? Ja tämän päivän ihanteiden mukaista on noudattaa oikeanlaista valiota. Ymmärsitkö?

H: Joo, mutta chiliä. Viimeksi kun söin thaimaalaista aloin parkumaan.

Ensin kurkusta solahti keltuainen. Ilmekään ei värähtänyt. Tarjoilija tyhjentää tuhkakupin. Laitetaan uudet pöllit käryämään.

M: Chiliä voi olla runsaasti, mutta pitää siinä olla muitakin aineita, jotka tasapainottavat.

H: Niin, tehdääs nyt niin, että haastattelija haastattelee ja te vaan vastaatte. Kiinteä valuuttapolitiikka tekee sen, että yuan vahvistuu vahvistumistaan. Mitäs kun se kellahtaa?

M: Tarkkaa laskelmointia. Tuskin tässä mikään hirveästi muuttuu. Säkin tulet lähes joka päivä samaan aikaan tosta ovesta sisään.

H: Se taitaa olla niinkin, että kun sä olet osaomistajana tässä baaripahasessa, niin voisit antaa mulle vaikka porttikiellon?

M: Heh, enpä tullut ajatelleeksi. Näin se varmaan on. Voisin antaa kaikille porttikiellon ja sulkea ovet ja jäädä istumaan…

H: Tarjoatko toisen oluen? (Olettaen, että ensimmäinen on myös tarjottu)

M: Tarjoan!

¤ ¤ ¤

JZ:n ravintolasali oli ääriään myöten täynnä. Latinotanhuissa tanner tömisi ja tuoppia kaatui.

Salilla käynti on jättänyt jälkensä. Istuin huonossa asennossa baarijakkaralla, jonka selkänoja on jättänyt painauman kylkeen. Hengitys vinkuu, kun vetää kyyryssä Cohibaa.

Parvekkeelta näkymä vastakkaiseen taloon, jonka suurista ikkunoista nähtävillä ihmisten erilaiset tavat viettää aikaa kotona. Katselen Cohiban verran, kun yhdessä huoneistossa äijä tutkii alastomana vaatehyllyä ja kokeilee erilaisia kalsareita. Eipä ole tullut mieleen aiemmin, minkälaisen ongelman kalsarivalinta voi teettää. Kalsarit on kalsarit.

Syksyllä suurin osa merkinnöista ja merkittävistä havainnoista on kirjattu rakkaan klubin yläkerrassa: JZ Club, vähän ennen yhdeksää. Pääsin vielä kirjautumaan happy hourin listalle. Pöytä keikkuu, ärsyttävää ja hankaloittaa oleellisesti kirjoittamista. Luc ja Mano tulossa kohta. Jäävät näillä näkymin happy hourin ulkopuolelle, mutta ukoilla vielä monta iloista tuntia jäljellä. Sain tällättyä keikkuvan pöydänjalan alle lituskan tikkuaskin ja servietin. Siihen loppui huojunta ja elämänlaatu nousi kohisten.

JZ salin yläkerrassa on Tv monitori, jonka kuvaruudusta näkee livenä alasalin lavan ja soittajat. Soittajia ei juuri nyt ruudussa näy, mutta kuvaruudun alalaidassa makaa E.J Parkerin kontrabasso mustassa säkissä pitkin pituuttaan. Nopealla vilkaisulla katse tarttuu siihen, näyttää kuin pussiin olisi sullottu ruumis. Siitä tuli mieleen, että kontrabasisti joka on lähes kokoelämänsä nojannut rakkaaseen soittimeensa, tulisi aikanaan saattaa haudan lepoon pystyasennossa.

Cohiba karisee housuille. Ei haittaa, ne ovat ennestään likaiset. Pyykinpesusta tullut muutenkin mieliharrastus. Pesukone menee hyvästä kumppanista. Ollaan melko lähekkäin kotona ja vaatteet yhdistävät meidät. Clubin katossa yläpuolellani pyörii tuuletuspotkuri epätasaisesti ja hurjilla kierroksilla. Siksi se Cohiba karisi housuille! Toivottavasti vältyn korvatulehdukselta. Viereiseen pöytään istuu paavin näköinen äijä pannumyssy päässä. Mistä lie hiippakunnasta tuohon tupsahtanut, mutta ilmestys joka ei jää huomaamatta. Kuten myös Clubin rappusia ylöspäin kiipeävät ystäväni…

Keskustelu suomalaisuudesta on huipussaan. Joudun selittelemään itsestäänselvyyksiä ja ymmärrän samalla vähän kansantajumme erikoisia piirteitä.

Mano: Luin jostain lehdestä hiljattain, että suomalaiset saunovat itsensä henkihieveriin.

Suomikuvan Kirkastaja: Noo, ei varsinaisesti. Se on totta, että yksi venäläinen karpaasi hyytyi lauteille, kun yritti väkisin tehdä ennätystä.

M: Lukitaanko sauna, kun sinne menee?

SK: Ei tietenkään, se perustuu vapaaehtoisuuteen ja rentoutumiseen.

M: Mutta sinnehän voisi tulla kuka tahansa ja yllättää.

SK: Se voisi olla sinun fantasiasi!

Luc: Kerran saunottiin sadassa asteessa, se oli veret seisauttava kokemus. Sen päätteeksi istuimme pukuhuoneessa ja juotiin kaljaa pullosta.

SK: Mitäs vikaa siinä oli? Tosin aloittelijan pitäisi edetä alalauteilta kohti pro-tason istumapaikkoja.

M: Olen kuullut myös, että suomalaiset menevät talvella saunasta suoraan hileiseen järveen. Sieltä takaisin saunaan ja sitten mäiskitään toisiaan kuusenoksilla.

SK: Hmm, se on tavallaan totta. Mitäpä sitä kieltämään.

L: Kuka sellaista haluaa?

SK: Joo joo jätkät, ottakaa nyt sitä punaviiniä.

Kotimatkalla. Törmään fillariin, mikä ei ole lainkaan huono asia. Vaihtoehtona olisi töytäisy bussinkulmasta, joten jään selvittämään välejä fillaristin kanssa, joka polkee kuitenkin itsensä karkuun. Liikennevaloilla on Shanghaissa symbolinen merkitys. Punainen kiihottaa paikallisväestön entistä hurjempaan vauhtiin. Suomalainen liikennejärjestelmä on melko hyvissä käsissä.

Pari päivää myöhemmin. JZ, latinoilta. Pitkästä aikaa rakkaalla jazz-klubilla. Lavalla bändi hurjassa vireessä. Lattari tempaa mukaansa. Jalka polkee tahdissa varovasti. Nivusissa pistää. Eilinen keilailu kireissä farkuissa on vaatinut veronsa. Oikeassa kädessä roikkui 12 kilon kuula ja vasemmassa 300 gramman peltinen Tsing Tao purkki. Se epäsuhta kostautuu nyt nivusissa. Onneksi paiskoin kuulaa pelkästään oikealla, muuten vihloisi molemmissa nivustaipeissa. Siitä tulikin mieleen, pitää soittaa Sammylle, ollut reilun viikon Taipeissa, tulee huomenna takaisin. Sammylla on hyviä tarinoita repussa.

Seurueemme koko sohvapöydän ympärillä vaihtelee riippuen bändin svengaavuudesta. Blue Bossan alkutahdit tyhjentävät pöydän. Lanteet keinuvat, kuin purjeveneet sataman aalloissa, bändi niiden laituri. Jäämme Timon kanssa pultattuina tarkkailuasemiin, Montecristo suussa ei voi tanssia. Viimeisessä kokoonpanossa on mukana hirvittävän kokoinen karpaasi lenkkareissa, jossa sekoitus Forrest Gumpia ja Steve Martinia. Kansalaisuus jää hämäräksi, asunut siellä sun täällä, joista kaksi vuotta Suomessa. Siihen nähden puhuu sujuvaa suomea, sujuvampaa kuin Andy McCoy.     – ”Minä lyylen, ethä me voime thanssia tämä rhythmin!”, äijän silmät säkenöivät.     – ”An palaa sit vaa”, vastaus on myönteinen. Samalla salin täyttää hirvittävä rumpusoolo, joka seisauttaa ajan. Otan taksin kotiin.

Vauhtia haettiin jazz-klubilta erilaisilla kokoonpanoilla. Lokakuussa Heimo liukui yhden kurvin pitkäksi, shikaanin oikaistuaan mätkähti pienen pöydän päälle kaataen kaikki lasit ja vieläpä kynttilänkin. Näky oli hurja. Mies oli kuin uitettu kissanpentu, leuasta valui veri hiljaisena, tasaisena nauhana rinnuksille. Myöhemmin kotona yritettiin keittiön pöydän ääressä tukkia Heimon vuotavaa leukaa vessapaperilla ja maalarinteipillä!!! Neulaa ja lankaa se olisi tarvinnut. Tarjosin desinfiointiaineeksi Patrikin lahjaksi saamaa slovakialaista Slivovickaa, jolla suoritettiin leuan sisäpintojen desinfionti. Aamuauringon paistaessa viritettiin vielä yhteislaulu, joka meni melkoiseksi mouruamiseksi. Seksiä ei ollut. Mutta meillä kaikilla oli niin muu-kaa-vaa…

Joku merkintä tuli kirjattua Expo-alueelta:

Expon ylisuuren, hehtaarinkokoisen alueen sisääntuloporteilla tänään iltapäivällä rauhallista. Vain muutama ihminen ja yksi urpo kiinalainen huutamassa vinkuvaan megafoniin tyhjällä kentällä ja viittilöimässä tietä metrolle, joka kuljettaa kaikki Expoon pyrkijät alueelle. M-kirjaimella varustettuja pömpeleitä on vain yksi. Täytyy olla melko jurrissa, jos ei siitä pömpelin aukosta horjahda metrotunneliin, ilman että joku ohjaa megafoni korvassa sisään.

Chilen paviljongissa viinitasting, jossa ei adjektiivejä säästelty, eikä viiniagentin omakehulta vältytty. Suurin osa testaamassa olleista jäi varmasti siihen uskoon, että esitelmän pitänyt agentti on keksinyt viinin. Testipenkissä oli useampi Carmenere, Cabernet Sauvignon ja mukavia yllätyksiä kuten Cartagenan Pinot Noir. Maistelin sitä puoli pulloa ja samalla tein havaintoja ympärillä tapahtuvista asioista. Jokunen ajatuksenvaihto saatiin tallennetuksi.

Henkilöt:

VA: Viiniagentti, Kanki-Kaikkosen näköinen äijä, nimeä en muista, mahdoinko sitä koskaan edes tietää? En sillä tiedolla mitään tee, mies puhui taitavasti paskaa Valdivieson kohdalla.

LUC: Pitkänmatkan gastronautti. Kannattaa kuunnella.

Eduardo: Jonkin sortin supervisori.

LA: Layla, puhui samalla painotuksella ja aksentilla kuin viiniagenttikin. Liekö heillä joku yhteys toisiinsa? Hyvännäköinen, suklaasta veistetyt silmät, oranssi kietaisumekko.

K: Kirjuri, vankkumaton maistelija.

Sekä kourallinen kiinalaisia turisteja, jotka olivat suurimman osan ajasta melko hiljaa. Kurlasivat kiitettävästi kaiken.

Eduardo tuo testipöydälle Valdivieson Chardonnayn. Muistan hörpänneeni Valdiviesoa taannoin huoltoasemalla, jäi kesken.

VA: Uskoakseni tästä ei perusviini parane. Tässä voitte aistia miten kevyen tammisuuden lisäksi tuoksuun sekoittuu paahteisen aprikoosin sensitiivinen viettelys. Sanoisin että nuoreksi tässä on melko hyvä body.

LUC: Puhutko nyt Laylasta vai viinistä?

K: Sillä on varmaan Montracheta omassa lasissa?

VA: Mmm, Mmm, uuh. Bugeesta tulee mieleen kukkaketo, niittyaho ja sateenjälkeinen nurmi.

LUC: Kumpikohan ton äijän päätä on sekoittanut, helle vai Valdivieso?

K: Hoitoonohjausta vaillehan se on. Tuoksusta tulee mieleen lätkäjoukkueen pukukoppi.

Eduardo saattaa pruuviin viisitoista vuotta vanhan Almavivan punaisen.

LA: Tätä viiniä voitte ostaa meiltä laatikoissa. Laatikon ostajalle bonuksena kaupan päälle Valdiviesoa.

VA: No-niin, nyyt! Lasissa todellinen helmi. Roteva, juureva, nahkaa, karhunvatukkaa, yrttejä, nuuh suklaata, uuh...

K: Navettaa, lantaa, nahkahanskaa, vanhaa bussinpenkkiä, raskaslaskeumia…

LUC: Mennääs kattoo tänne taemmas. Minihameita, toppeja, auringossa paahtuneita sääriä…

K: Oi! Kukkamekkoja, kapeita lanteita, röyhelöitä, hapsuja, silkkiä... Mikä body! Mikä boogie!

¤ ¤ ¤

Pari sanaa taiteesta. Keskustelu sivuaa asianydintä, mikä ei ole lainkaan harvinaista tällä porukalla. Emme eksy missään vaiheessa totaalisesti raiteiltaan, onhan taide käsitteenäkin hyvin laaja. Mietitään missä vaiheessa runous muuttuu rapiksi, kun taustalla on musiikkia. Mielikuva kiinalaisesta runonlausujasta pyjamassa beatin tahdittamana jää etäiseksi. Ei siksi, ettei se olisi mahdollista vaan siksi että, kuka sitä jaksaisi kuunnella. Tulihan se sieltä.

Abbey Road, terassiravintola. Tulin juuri naistenvessasta. Se oli puhdas vahinko. Oveen kiinnitetyn laatan figuuri muistutti pitkälti Björn Borgia, siksi valitsin sen toiletin. Kiinalainen nainen kiljui suoraa huutoa, kun tulin ulos kopista. On lähes yhdentekevää selittää kuka on Björn Borg tai pantomiimina esittää tennispelaajaa. Vilkaisin vielä lähtiessäni miesten huusin ovea. Siinä on samanlainen figuuri kuin toisessa ovessa sillä erotuksella, että symbolin tyypillä on piippu suussa.

¤ ¤ ¤

Lääkärin pakeilla tuli käytyä muutamaan otteeseen. Odotusaulassa on riittävästi aikaa mietiskellä ja kirjoittaa ajatuksia paperille.

Lauantai-iltapäivä. Istun lääkärin vastaanotolla. Pakki on sökö. Gastronautti joutuu silloin tällöin maksamaan takautuvasti pientä lisähintaa makukokeiluistaan. Odotusaulassa on rauhallista, tupakointi on kielletty. Telkkarissa Tom on Jerryn ampunut. Sauhu nousee korvista. Odotusaulan seinällä on kolme kelloa, joista käy ilmi suurkaupunkien kellonajat. Shanghai varttia vaille viisi, New York puoli viisi, Tokyo vähän yli seitsemän. Oma rannekelloni raksuttaa tasaisesti, nyt kymmentä vaille viisi. Samanaikaisesti Jerryllä dynamiittipötkö suussa. Huipennus jää näkemättä, tohtori huutelee jo ovelta.

Kiinalainen naistohtori on mukava. Jutellaan hetki niitä näitä, keskustelu kääntyy kuitenkin nopeasti lääketiedettä käsitteleväksi. Tarinankerrontapaikaksi lääkärihuoneen pöydänkulma on tylsä. Yritän kuitenkin nopeasti kertoa pienen tarinan taudinkuvastani, ja päädyn selostuksessani suklaabrownien huonoon konsistenssiin. Tohtori hymähtää, ymmärtää yskän, vaikkei yskästä ole kysymys. Lopuksi saan matkaani paperipussin jossa kapseleita, vitamiinia ja jotain rouhetta. Lopullinen nujerrus tapahtuu konjakilla, vaikka sitä ei pussista löydy. Lääketieteessä rajat ovat hyvin laajat, samoin kuin taiteessa. Pois lähtiessäni vilkaisen kelloihin. New York ei pysy muiden perässä, jäänyt viime vilkaisulta viisi minuuttia...

Lääkärissä vierailu tuli tutummaksi lokakuun lopussa. Aamu lähti matalalentoon heti heräämisestä. Hirvittävällä kiireellä lääkärintarkastukseen, jonka olin unohtanut. Päässä jyskyttää, samoin rinnassa. Jalat tärisee.

Näöntarkastuksesta ei meinaa tulla mitään, näen taulun kahtena. Olisi pitänyt ottaa viiniä eilen vieläkin runsaammin, näkisin taulun kolmena, joka helpottaisi merkin arvaamista tähtäämällä keskimmäiseen.

Tohtori Nelson osoittautuu varsinaiseksi meedioksi. Ennen ensimmäistäkään testiä hän tietää kertoa minulle, että olen ollut ryypiskelemässä eilen. Myönnän kaiken, mutta en muista nähneeni häntä klubilla.

Sydänäänet lyövät valssin tahtiin, keuhkot rahisevat – kiitos eilisen Cohiban, ja maksa vinkuu niin, että tohtorin pitää ottaa kuulokkeet pois korvilta. Lopputulema on se, että olin tullessani terveempi. Sain sellaisen liuskan dataa itsestäni, etten ymmärrä niistä numeroista ja kiinalaisista merkeistä mitään. Tohtori selventää liuskan numerosarjaa ja kertoo kaikki itseeni kohdistuvat viat ja arvot. Lähtiessäni saan buranan.

Marssin lääkärikeskuksesta lähimpää baariin Nancingilla ja saan lasillisen punaviiniä. Samalla tulee tekstiviesti. Kuvausryhmä haluaa jatkaa karonkkaa vielä yhdellä illalla. Jaa-a…

¤ ¤ ¤

Aamukahvi turkkilaisessa kahvilassa. Tietoinen valinta ja riski. Aamukahvin merkitystä ei voi väheksyä. Hetki on hauras, kuin vastasyntynyt. Kolme soittajaa on pakkautuneena pieneen kulmaukseen. Epävireisen pillin ja khaanonin sointi tuo mieleen tuulessa heiluvat navetan ovet. Naapuripöydässä umpirakastanut nuoripari. Kahvi on siedettävää, kupin pohjalle jää hirvittävä mäski, joka ei tule ulos vaikka kupin kaataa ylösalaisin. Kokeilin. Siitä tuli mieleen turkkilainen jätkä, jonka kerran tunsin. Kaveri asui vuoden Helsingissä, ristimme hänet Atatyrkiksi, Turkin tasavallan perustajan ja ensimmäisen presidentin mukaan. Se oli kunniakasta meille kaikille. Atatyrkki itsessään oli karvaisempi, kuin käyttämänsä villapaita ja siitä lähti sellainen haju, että sen voi vieläkin aistia Korkeavuorenkadulla ohi kulkiessaan.

”Voisin viedä sinut paratiisiin”. (Tuntematon viereisessä pöydässä)

”Mikä vika Turkkilaisessa kahvilassa on?” (Ajattelin, en ääneen.)

Voisin viedä itseni tänään klubille. Latinotanhut alkavat taas tasan yhdeksältä. Kovin on mennyt mielikuvituksettomaksi. Tehdäänköhän sinne Paratiisiin paketti- tai ryhmämatkoja? Tulee mieleen Paasilinnan näyttämöteksti Hurmaavasta joukkoitsemurhasta: ”Kuolema Alpeilla voisi olla unohtumaton ja mieleenpainuva kokemus!”

Päädyn kuitenkin Lunan tiskille. All-Stars viisikko ryhmittyneenä puolikaarelle. Asetelma tuo mieleen koripallojoukkueen, joka on juuri aloittamassa illan ottelun, sillä erotuksella, että tällä joukkueella Dexalin ja pillin tilalla on jalallinen viinilasi. Luc menisi erotuomarista musta-valkoisessa raitapaidassa. Saan heti kättelyssä homon varjon ja epäilyksen ylleni, koska kannan mukanani Marimekon kukallista kangaskassia, jonka ylväästi ojennan Lucille. Kun kassissa on vielä Sibeliuksen kuohuvia juomia, joudun tosissaan maalilinjalle. Tarkoitus on kuitenkin hyvä ja viaton, kassi on lahja Ankalta Lucille. Keskustelu menee pareittain, joka mielestäni langettaa uuden epäilyksen varjon koko joukkueen ylle. Emme kykene puhumaan ryhmässä. Samapa tuo. Saan Stevenistä haastavan parin. Aiheet pyörivät maailman parhaan albumin ja taideteoksen välillä. Steven väittää tosissaan Miles Davisin Kind Of Bluen olevan maailman paras albumi. Itse olen toista mieltä. Muistan myös Visan kerran kehuneen Kind Of Blueta parhaaksi levyksi rapuiltaan. Olen hiljattain kuunnellut ja myös lukenut Kind Of Bluen, mitä Steven ei ole, joten eriävä mielipiteeni on aiheellinen. Valitsen Sex Pistolsin Never Mind The Bollocksin, sen enempää selittelemättä. Ei kaikkea tarvitse selittää.

Parinvaihdot sujuu hyvin wc-käyntien yhteydessä(?!) Viimeiselle tunnille saan kuin taivaanlahjana Manon keskustelukumppaniksi. Manolla hauskoja juttuja yökerhonpitäjästä, yrittäjästä, joka yritti niin kovaa, että vuorokaudenajatkin menivät sekaisin. Yökerhosta tuli päiväkerho, kun äijä nukkui yhtäsoittoa kaksi kertaa kellon ympäri. Surkuhupaisaa. Monkey busineksen ruumillistuma, tehdä itse kaikki.

Katse osuu kotona matkalaukkuun, mutta jätän koskematta. Aamulla lähtö Tokioon, painelen koneeseen suoraan verkkareissa.

16.9.2010 Hajanaisia muistikuvia 23.00 – 09.45, iltapäivästä selkenevää.

14:00 Tokio, mitä ilmeisimmin. Odotan matkalaukkua saapuvien aulassa lentokentällä. Haisen viinalle, näen sen ihmisten ilmeistä. On suoranainen ihme, että olen näinkin pitkällä. Lentomatkan nukuin täysillä, siitä ei ole paljon mainittavaa, eikä sitä edeltäneistä tunneista. Vain hajanaisia muistikuvia.

Ajassa taaksepäin: Pohjoismaiden yhteinen iltama Expossa alkoi Ruotsin paviljongissa. Surf-bändi soitti hillitysti, ihmiset vastaanottivat bändiä varovasti vip-loungen takaosassa. Tutustuin Emmaan. Mukavaa keskustelua, Emma puhui huonoa suomea, minä huonoa ruotsia. Siirryttiin saunalle kymmenhenkisen porukan kanssa, joista seitsemän oli norjalaisia tyttöjä. Rohkeaa saunomista, varsinkin tytöiltä, Finlandia vodkaa ja olutta. Väkeä pukkasi koko ajan lisää, kaikki pohjoismaat edustajineen läsnä. ”Realityn” aikakaudella saunominenkin meni pudotuskamppailuksi. Suomi voitti. Joenniemen kanssa otettiin tuhdit höyryt niskaamme ja karkotettiin viimeinenkin tanskalainen lauteilta suihkun puolelle. Sinänsä siinä mitään ihmeellistä ole, mutta jos näin ei olisi käynyt, olisi katastrofi valmis. Saunalta poistumisesta ei ole enää teräväpiirtokuvaa, muistan hämärästi sählänneeni kotona matkalaukun kanssa ja jonkinlainen katkelma muistuu, että olisin istunut Pudongin kentällä jossain huoneessa tentattavana matkalaukku vieressä ja passi kourassa. Se voi olla untakin. Ainakin muistan lentokenttävirkailijan herättäneen minut lähtöportilta. Taisin mennä koneeseen viimeisenä…

14:45 Niin tai näin, Tokiossa ollaan, asia varmistui, sain junalipun hankittua vaivatta. Kunto on medium rare. Olut maksaa junassa 270 paikallista rahaa. Vielä ei ole tietoa onko se paljon suhteutettuna barometriin. Kolikoita kertyi heti ja ne painaa taskussa. Juna liitää tasaisesti. JR, Japanin Rautatiet on rasvannut kiskot, ulkona sataa. Matkalaukku ja sen sisältö on vielä täysi arvoitus. Ei hajuakaan. Vuosi sitten kävi aivan samalla tavalla kun lähdin New Yorkiin. Edeltävä ilta ja yö meni sekalaisen porukan kanssa maalatessa ja punaviinitastingin pyörteissä. Nykissä sitten avasin matkalaukun. Laukku oli lähes tyhjä. Oli siellä onneksi uimahousut ja kaksi toppatakkia. Saattaa olla, että joku neropatti pakkasi sen puolestani.

15:40 Metroasemalla pyörii hyvin, vielä kun tietäisi mihin suuntaan. Tietävätkö nämä kaikki mihin ovat menossa? Minä en ainakaan tiedä.

16:30 Akasaka. Kaupunginosa on jo oikea. Metroasemalla ulostulotunnelin jälkeen mukavantuntuinen avara baari ja ikkunassa mainos: Happy hour. Pieni olut x 2 = iso olut! (Ojalan laskuopin mukaan). Ojalan Jarmoa ikävä. Se olisi ottanut tässä kohtaa kaksi isoa = 4 pientä.

17:30 Kävelin vahingossa hotelliin ilman karttaa. Aloittelijan tuuria.

22:00 Tutkin lähimaastot ja testasin pienen teppanyakipaikan. Takaisin hotellihuoneessa. Lämmin vesi lorisee ammeseen. Valmis nukkumaan.

----------

Eilinen on pikkuhiljaa selätetty, kiivetty kivi.

Ja minä sen jalka.

17.9.2010

13:50 Shinjuku. Loistava sushilounas takana. Istutaan matalalla. Seitsemän nigiriä, erittäin suolainen soija ja makeaa inkivääriä. Kombinaatio on lyömätön. Pienessä kulhossa misokeittoa, josta tulee mieleen parin päivän takainen nakkikeitto, josta ahneimmat ovat kauhoneet kaikki nakit ja perunat parempiin suihin. Vanhat sushikokit hinkkaavat veitsiään teroituskiviä vasten. Pitkäteräisellä veitsellä skalpeeraisi kovanahkaisemmankin mohikaanin. Valkoisen työtakin alla kauluspaita ja solmio. Tyylistä ei tingitä. Vielä kun saisi hyvän kahvin päälle. Aamukahvi olikin mennä väärään kurkkuun, kun sen toimitti pöytään strippari. Olisi se pitänyt arvata jos paikan nimi on Pigalle ja sisäänheittäjä ovella. Mutta kun kello oli vasta kymmenen ja mies tervehti ulko-ovella niin reippaasti. Meillä päin kun puetaan siihen aikaan. Puolialaston tarjoilija höpötti jotain japaniksi. Varmaan kysyi halukkuuttani santsikuppiin. Taustalta kuului jo köhinää. – ”Noo pullaa täältä tuskin saa, mutta oliskos Turun Sanomat?!” kysyin omalla murteella.

Moni asia alkaa valjeta päivän mittaan. Liikenne on vasemmanpuoleinen. Olikohan se sitä jo eilen? Tajusin myös vasta aamulla, että hotelli johon olen majoittunut on hieno. WC-pönttö vielä hienompi. Toimii kaukosäätimellä. Seisoin pöntön vieressä ja painelin kaikkia nappuloita. Siitäkös se riemastui. Vesi suihkusi pöntöstä kaaressa kaakeliseinään. Ehdin juuri väistää alta pois, hyvä ettei ruiskinut rintataskuun.

22:15 Pienellä jazz-klubilla. Pöytiä on kahdeksan + flyygeli, jonka ympärillä yhdeksän jakkaraa. Koskaan ennen ei kirjoitusalusta ole värähdellyt niin kuin nyt. Bändi soittaa ”iholla”, puolimetriä alempana montussa joka ei ole paljon lähiön hiekkalaatikkoa suurempi. Yritän olla puhaltamatta toscanalaisen savuja flyygeliä soittavaan rouvaan päin, joka seuraa ahkerasti nuottiviivastoa. Rouvalla on tänään syntymäpäivä. Trumpetisti kajautti fanfaarin ilmoille ja siihen perään Happy Birthday To Youn. Lähes kaikki laulavat japaniksi, itse osallistun vasta aplodien aikana. Rouva jatkaa flyygelillä samaa melodiaa, mutta mollissa. Ikääntyminen on väistämätön tosiasia. Vieressä istuva herrasmies kaivaa nahkaisesta salkusta nuotit, jakaa ne soittajille ja astuu monttuun laulamaan Mona Lisaa. Menee jo vään liian paksuksi. Vibratoa on kuin Kummelissa aikoinaan, kontra pörisee korvanjuuressa, toscanalainen palaa vinoon. Päivän aikana kilometrejä karttunut mittariin kiitettävästi. Matka hotelille olisi käveltävissä, jos olisi kartta tai tietäisi lyhyimmän reitin. Taksin saa helposti.

18.9.2010

Kantakaupunki, kahvilan terassilla. Hetki sitten lounas yhdessä kaupungin parhaassa tempurapaikassa. Valkotakkiset sedät friteerasivat kaiken minkä irti lähti. Elävät kalat esiteltiin ennen viimeistä niittiä. Alle kymmenensenttinen sintti oli hetkessä nujerrettu ja rasvapadan kautta lautasella. Sen tuoreempaa kypsennettyä kalaa tuskin saa mistään.

Aamupäivällä kevyttä hölkkää ja shoppailua. Ostin käytetyt kengät. Niillä kengillä on joku jo tahkonnut aikansa tanssilattiaa päästä päähän. Samasta butiikista hankin käytetyn miesten hihattoman aluspaidan 40-luvulta. Niitä roikkui räkissä muutamia, jokaisessa nimilappu niskassa. Tarina kertoo niiden tulleen uudelleen kiertoon vanhainkodista. Tavara kiertää luonnollisen poistuman kautta.

Tapaan illalla suomalaisen pariskunnan, asuvat Tokiossa. Katsastetaan sushin tuoreus ja laatu. Kello on alkanut jostain syystä edistämään. Hidastunko minä? Suihkun kautta, kuolleen miehen paita päälle ja juoksujalkaa metroon.

19.9.2010

10:10 Metro, M-linjalla. Asemat vilahtelevat, tunnelma pysyy rauhallisena, kevyttä puheensorinaa ja kuulutuksia, joista ei saa mitään selvää. Ja vaikka saisinkin, en siitä mitään ymmärrä. Ainoastaan Noriako Kasain nimen tunnistan, takavuosien mäkihyppääjä. Metrossa kaikki tyylisuunnat edustettuina. Vastapäätä istuu pariskunta, jotka täydentävät toisiaan. Mies on pikimustiin pukeutunut gootti-punkrokkari ja tyttö (alaikäinen), ponnahtanut lastensaduista vaaleanpunaisessa mekossa, hiuspannassa rusettikorvat ja sylissään teddynalle. Luoja on suonut heidät toisilleen. Mielikuvituksella ei ole rajoja.

Eilinen dinner oli yksi parhaista koskaan. Sain opastuksen kuinka miesten tulee syödä sushit sormin. Kala-riisimöykkyä tartutaan kahdella sormella ja juuri tapettua kalaviipaletta pyyhkäistään soijassa, ja nautinto on hetkessä ohi. Tarjolla oli merisiilenmätiä, toroa, erilaisia mustekaloja, rapua joka oli päästä karkuun sushikokilta sekä sekalainen sashimivalikoima raakoja kaloja. Kuulin myös ensimmäistä kertaa, ettei sakea kuulu lämmittää, ainoastaan jos ulkona paukkuu pakkanen. Ystäväni, pitkän matkan japanintuntijoita, tietävät mistä puhua. He eivät laske Alkon Gekkeikania sakeksi, ainoastaan laskevat sen viemäristä alas pullonpohja kohti kattoa. Ilta oli kaikin puolin mukava. Hämmästeltiin paikallisia nähtävyyksiä Ukkosen porttia sekä Tokion vanhinta baaria, Kamiya Baria 1800-luvulta, jossa tarjotaan edelleen sen aikakauden hittituotetta Danki Brania. Se muistuttaa väriltään Liptonin Early Greytä, sillä erotuksella ettei Danki Branin jälkeen ole asiaa autonrattiin.

17:15 Shoppailu pysynyt maltillisena. Kotiinvietäväksi jää puolentoista litran pullo japanilaista sojua, koska pullo on esineenä hieno, mintunvihreä sytkäri sekä kaksi housuntaskullista kolikoita.

Kahvilassa kourallinen ihmisiä. Paikka on levykaupan jatke. Taustalla soi Boris Gardinerin ”Every Nigger Is A Star”! Levyn kansi on esillä kassojen vieressä tiskillä. Tupakointi on sallittu kaikkialla sisätiloissa, sitä vasten kielletty ulkona kaduilla. Vain merkityillä paikoilla saa ulkona kärytellä rauhassa ja niitä paikkoja on harvakseltaan, mutta paikan pystyy haistamaan ennakkoon jo satojen metrien päähän.

Japanin aurinko laskee hiljaksilleen. Paluumatka alkamassa, askel on kepeä. Humpan tahtiin on hyvä viheltää ”Sellanen ol’ Tokio, Sellanen ol’ Tokio, karjalaisten kaupunki.” Sayonara. Tsatsatsa.

¤ ¤ ¤

Expossa aletaan suunnitelemaan päättäjäisiä. Puolen vuoden näyttely tulee parin kuukauden päästä päätökseen. Hyvissä ajoin kun lähtee liikkeelle, niin mikään ei voi mennä pieleen. Istutaan Hämeen Gayn kanssa muutamina iltoina ruotsalaisten tähdittämissä illoissa.

Taksissa matkalla Park Hyattiin, ruotsalaisten järjestämään Ladies Night iltamaan. Mielikuvituksen puutteesta ei voi moittia, olisi sitä voinut jäädä kotiinkin. Sain ylipuhuttua hämäläisen ystävän matkaan mukaan sillä ehdolla, että pukeudutaan nahkahousuihin sekä kravattipakkoa pidetään yllä tapahtuman loppuun saakka. Ennen Park Hyattia kurvaillaan autolla mainosvalojen välkkeessä. Valot heijastavat pvc-housuistani niin että häikäisee. Turku Gay on valmis karnevaaleihin, haetaan vielä Hämeen Gay sovitusti kotiovelta. Mies ei ole sittenkään alaovella valmiina, mutta vastaa puhelimeen.

Hämeen Gay: Sorry, perhana oon myöhässä, mutta kun en näe mitään!

Turku Gay: Et näe? Missä sä oot?

HG: Kotona. Joulupukki tuli ovesta sisään, niin valot sammui.

TG: Joulupukki? Nythän on syyskuu? Jumalauta, paljoks sä oot vetässy aperitiivejä?

HG: En oo mitään ottanu. Joulupukki on mun ystävä, se on töissä Expossa.

TG: Ai, no laita valot päälle ja lähetään menee…

HG: Ei pysty, sulakkeet paukkui. Seison ikkunan vieressä, täysikuu antaa sentään pienen kajastuksen makuuhuoneeseen.

TG: Oleksä nyt sen pukin kanssa makuuhuoneessa kahdestaan?

HG: Pukki on omassa huoneessaan.

TG: Jos ei sua näy kahden minuutin päästä alaovella, soitan poliisit sinne ja lähden itse Ladies Nightiin.

Puolentoista minuutin päästä Hämeen Gay istuu taksin takapenkillä kiiltävä lohi kaulassa ja myhäilee. Taksin renkaat vinkuvat kurveissa, kiire on kova.

Park Hyatt, 92 kerros. Näkymät kaikin puolin hyvät. Ulkona kaupunki levittäytyy allemme, yläpuolellamme vain hattaroita ja lentokoneenvalo tai tähdenlento. HG höylää tanssilattiaa uutterasti, TG nojautuu takakenoon tiskillä. Meno on kuin ruotsinlaivalta. Bändi soittaa väsyneitä hittejä ja laulaja vilkaisee välillä rannekelloonsa. HG löytää lopulta kolumbialaisen naisen ja istuu tämän pöytään. Jään taustalle tutkimaan muoti-ilmiöitä baaritiskiperspektiivistä. Naisilla hameen alla mustat kiiltävät sukkahousut, ruotsalaisilla miehillä lahkeista kireät housut, vyötärö roikkuu. Punaiset silmälasinsangat tukevat karnevaaliaatetta. Stockholm Gay tulee juttelemaan. Hetken päästä olen osana ruotsalaista seurapiiriä. Seurue tarjoaa piripintaiset akvaviitit. Pieni laulu on paikallaan. HG nojaa kolumbialaiseen tuttavallisesti. TG väsähtää ja poistuu takavasemmalle. Naapurissa kaikki hyvin.

HG lähettää tekstiviestin. Tekstistä ei saa tolkkua, siinä on enemmän vieraita konsonantteja kuin vokaaleja. Pyydän häntä menemään tshekkiläiseen pubiin. Tulee uusi tekstari, joka on yhtä epäselvä, mutta päättyy kysymysmerkkiin?!

Pari päivää menee rauhallisemmin.

8:20 Puhelin piippaa, herään siihen vähän ennen kelloa. Hämeen Gay on yksinäinen, haluaa kahviseuraa, lupaan palata myöhemmin, kunhan herään ensin kunnolla.

Paskiainen sai minut sittenkin hereille, jätän vastauksen tuonnemmaksi. Ei aamu voi alkaa tällä tavalla. Paljon asioita hoidettavana.

22:30 Väliin mahtunut monenlaista. Pudotin kynän tahtomattani vessanpönttöön. Kadotin myös muistivihkoni jo kertaalleen, mutta Lunan ovimies tuo sen lähtiessämme. Siirrytään Hämeen Gayn kanssa vastapäiseen Paulaneriin katsastamaan miten maailma makaa? Turku Gay on päässyt myös pikkuhiljaa jalkeilleen. Housebändi vetäytyy suojiinsa, dj jatkaa. Hämeen Gay on marinoinut itseään jo toista vuorokautta yhtä soittoa. Keskusteluntaso ei päätä huimaa. HG pohtii kulminaatiopistettä omaan elämäänsä.

HG: Perkele, mistä saisi halvan naisen?

TG: Hmm, niin, oon pitkään miettinyt mistä saisi halvan pakettiauton?

HG: Ääh, mitä sillä tekee? Jos se on halpa, se on aina ruosteessa, ja jatkuvia ongelmia katsastuskonttorilla. Mitä sä sillä kuljetat?

TG: Kuka sanoi, että pitää kuljettaa. Kyllä jokaisella miehellä tulee olla pakettiauto. Onhan sulla rannekellokin?

HG: Niin on, mutta se jätättää?

TG: No, en minäkään tarvii uutta pakettiautoa.

Kahdenhengen joukkueemme hajaantuu. Ajaudun poislähtöaikeista huolimatta pienen pöydän ympärille. Tutustun saksalaisiin, haluavat tarjota vehnäoluen, ja minähän suostun. Heidän pyynnöstään kerron kaiken olennaisen saksantietoudestani. Osaan kirosanoista kaksi tärkeintä, pystyn imitoimaan Hitleriä viidensekunnin verran, se lisäksi marssin jalka heiluen hetken edestakaisin, muistan Boris Beckerin, sekä Matthias Rustin joka lensi protestiksi Punaiselle torille ja sai monen vuoden kakun harteilleen, muistan Modern Talkingin ja Päivin, joka myös piti siitä, Schumaheria en mainitse, aiheuttanut liikaa mielipahaa, enemmän kuin Hitler, enkä halua niistä lisäkeskustelua. Kerron mielipiteeni saksalaisesta jalkapalloilusta, hävisivät ratkaisevan ottelun kesällä. Elämme viihteen aikakaudella, BB talon tapahtumat ovat enemmän pääuutisissa, kuin Chilen louhokseen hautautuneet kaivosmiehet. Saan osakseni arvostelua Suomen huonosta menestyksestä jalkapallossa. Kestän sen, kerron että meillä pelataan puolet vuodesta sohjoisilla kentillä, ja että Litmanen tarvitsee silloin tällöin enemmän hierontaa, kuin ottelun yhtäjaksoinen kesto. Ystävystymme salaa, kulttuurilliset erot eivät tee railoa. Volyymi on huipussaan, huudamme toisillemme. Kello on karannut omille teilleen. Jostain käsittämättömästä syystä musiikki lakkaa kuin seinään, samanaikaisesti valot rävähtävät päälle. Sali hiljenee, toiselta puolelta kuuluu voimakas huuto: ” NO, NO, NOU, SIX HUNDRED IS TOO MUCH !!!! FIVE HUNDRED!”

Puolisalia räjähtää nauramaan. Se on HG:n ääni, joka ei tajunnut, että taustamusiikki loppui jo. En pysty pidättelemään itseäni, on pakko huutaa: ” PAKETTIAUTON SAA HALVEMMALLA!! ”

¤ ¤ ¤

Runoteos Hopeinen meri valmistuu. Parvekkeelta puhaltaa vaihteeksi lämmin tuuli. Siivooja pyörii jaloissa ja päinvastoin. Hain alakerran kahvilasta meille kahvit. Istutaan pyöreän pöydän ympärillä. Yhteistä kieltä ei ole, kupillinen lämmittää mieltä, tutkailemme lattialla makaavaa pölytolloa, joka on kiinaksi ilmeisesti ”maumau”. Se saattaa tarkoittaa myös kissaa. Kielimuuri ei vielä murru ainakaan tänään. Siivooja on silti innoissaan, joko siitä että sai minut lausumaan sanan oikein tai sitten siitä, että saa kohta lakaista sen pölytollon maton alle.

Kello lyö kaksitoista, käki protestoi eikä tule ulos luukustaan. Pöytävaraus Fat Oliveen onnistui. Viimeksi unohdin sateenvarjon sinne. 50-50 mahdollisuus saada se takaisin. Illan kokoonpano on vielä avoin, varaus tehty neljälle.

- - - - - - - - - - - - -

” - Vie terveisiä, Toivola oli sanonut.”

” – Kenelle?”

” – Keitäs vaan tapaat.”

(Hannu Salama: Siinä näkijä missä tekijä, Otava 1972)

Noudatan kehotusta.

¤ ¤ ¤

Bradin kanssa lounaalla kotikadun sushinurkkauksessa. Ahtaudumme Lisan viereen vapaille paikoille. Lisa pitää kadun vastakkaisella puolella Stormy Cafea, jossa nimensä mukaisesti hurrikaani on lingonnut sisustuksen siihen kuntoon, että pöydät huojuvat ja tuolit natisevat liitoksistaan.

Kerron tulleeni Pudongin puolelta metrolla. Istuin viimeisessä metrovaunussa nokimustaa äijää vastapäätä. Vaunu oli tyhjä, vain me kaksi. Minä valkoisista valkoisin, jauholaivan kapteeni, vastapäätä heimopäällikkö, Pudongin mustin ja suurin neekeri. Meidän Lexakin Helsingissä kalpenee tämän rinnalla, ja Lexallakin sentään kohtalaisen tumma paahtosävy. Tällä kaverilla oli kaikenlisäksi keihästä muistuttava keppi toisessa kädessä.

Brad: - Mitä kaupunkilainen tekee keihäällä, ehkä se oli tullut juuri  maaseudulta?

-   Ja syvältä sieltä, aina takametsistä saakka. En tullut kysyneeksi, en ehkä haluaisi kuulla totuutta. Mutta onhan Shanghai eräänlainen asfalttiviidakko.

-   Problematiikka lienee siinä, että totuus on usein tarua ihmeellisempi. Miehinen ego tarvitsee joskus jatkeen, jolla symboloida ylivertaisuus.

Harvoin mikään asia ratkeaa kertaheitolla, edes keihäänheitolla. Tyydymme lopputulemaan.

Sushivalikoima on kattava. Viimeisellä nigiripalalla yllytän Bradia tekemään henkilökohtainen wasabiennätys. Mies vastaa huutoon ja hieroo wasabista ennätyskuulan riisimöykyn päälle, joka osuessaan kitalakeen oikeassa kulmassa saa mannerlaatat järisemään. Pienen keskittymisen jälkeen nigiri lähtee kuin Carl Lewis aikoinaan telineistä, mutta pettymykseksemme wasabipanos ei osu pahimmalla mahdollisella tavalla. Joka tapauksessa silmät pyörii päässä kuin raha-automaattiyhdistyksen hedelmäpelissä. Vasemmassa silmässä vilahtaa appelsiini, oikeassa hevosenkenkä. Keksin samalla, ettei nigiri ole suinkaan alun perin Japanista, vaan Afrikasta, Nigeriasta. Ja, että nigirimiehen tunnistaa helposti metrossa keihäästä.

Kaikki päättyy aikanaan, myös pelit. Keilahallilla ryhmähenki vahvistuu, radalla taistelemme kuitenkin toisiamme vastaan, kukin vuorollaan. Muut kilpaveljet ja siskot lähtevät pistetaulukossa karkumatkalle. Virsu lipsuu, täyskaatoa ei tule, jokunen hassu keilaa kaatuu, samoin Tsing Tao, keiloja kuitenkin enemmän. Jenkaa on riittävästi, mutta siitä ei pääse hyötymään, jos kuula vierähtää ränniin ennen kaatoa. Paavo ja Mira keräävät eniten pisteitä, toisin sanoen kaatavat eniten keiloja ja kaappaavat kaikki palkinnot. Doping- testiin ei ole aihetta, olemme kaikki doupattuja. Siirymme Melting Pot jazz-klubille, jossa illan bändi painaa Lullaby Of Birdlandia kaasu pohjassa kahtasataa. Palaan kerran vielä keilahallille. Klubitakkini unohtui taukopenkille, samoin sini-punaiset keilailumonot jalkaan, mutta se ei haittaa, tanssilattialla saa paremman liun tarvittaessa. Tutustumme klubiemäntään, Rubyyn, jonka kanssa teen treffit huomiseksi. Nukkumatti on jo ovella, taskumatti jo nukutettuna.

Laoximen, puistotanssit. Seurataan Lucin kanssa puiston penkillä sillankupeessa paikallisia ihnmisiä, jotka ovat tulleet päivän päätteeksi puistoon tanssimaan. Paikalle on kerääntynyt satakunta ihmistä nauttimaan tanssin hurmasta. Pienellä korokkeella on cd-soitin ja sen molemmille puolille pinotut vanhat kaiuttimet. Niiden vieressä seisoo kaksi ukkoa, toisella kädessä puiset kapulat, joiden kalke kuuluu kauas, toisella marakassit, jotka säestaävät niin ikään cd:ltä soivaa kiinalaista iskelmää, ensimmäistä ei ole laisinkaan.

Pukeutumiskoodi on hyvin laajalla skaalalla vapaamuotoista, lähtökohtaisesti niin, että jotain tulee olla päällä. Samoin tanssityylit ovat vapaita, tärkeintä on että lantio on notkeessa ja vasemman askelman jälkeen seuraa oikean jalan keinahtava askel. Yhdellä jalalla ei pompi kukaan. Ainakaan vielä tässä vaiheessa. Viereen ilmestyy kääpiö pyjamassa, jota koristelevat nallen kuvat ja jalassa kärkeä kohti suippenevat nahkakengät, jotka kiiltävät katulampun loisteessa. Mies on selkeästi panostanut kenkiin, jalkatyö on ratkaisevassa roolissa kun tanssin pyörteet tempaavat mukaansa. Pyjama ei ole lainkaan harvinainen tanssiasu näissä kinkereissä.

Tulee hetken tauko, cd-soitin jumittui, piraattilevy ei kykene toistamaan kappaletta loppuun saakka. Kääpiö jatkaa silti tanssinomaista hiihtämistä, ja sekös ihmetyttää. Luc ymmärtää hyvin miehen kuivatanssia.

-   Meneehän se noinkin. Kuka sanoo, että pitää tanssia rytmissä tai ylipäätään musiikin mukana. Ongelman ydin on se, että meidät on opettu tietyille tavoille ja uskomme vain niihin normeihin, jotka edustavat enemmistöä. Kukaan ei reagoisi mitenkään, jos kaikki tanssisivat ilman säestystä.

-   Ajatella, tuulipuvut suhisisivat kuin rantakaislat saaristossa. Eikös jooga ole aika lähellä sitä?

-   Sitä juuri tarkoitan. Äijän koikkelehtiminen ei ole selitettävissä pelkästään joogalla. Joogassa liikkeet tehdään hitaasti matolla venytellen. Meidän kääpiömme painaa nyt pystyasennossa, tanssin pyörteissä ikään kuin hypnotisoituna, transsissa. Tässä on esimerkki miten tanssi lumoaa ja ihminen irtaantuu itsestään hetkellisesti ja se on vapauttavaa. Siitä on kysymys.

-   Jaa, ei kai siinä sitten mitään ihmeellistä ole. Mutta kun nyt se pyörii tuolla nurmikolla ja haistelee kukkia. Onko sekin osa ruumiistaan irtautuneen miehen tanssia?

-   Taidan muuten tunnistaa tuon miehen. Se on meidän entinen kokki.

Ja tältä keskustelulta putosi samalla pohja pois. Asioita voi selitellä monella tavalla.

¤ ¤ ¤

Seistään Lunan takaseinustalla Sebastianin kanssa ja vuorostaan käydään keskustelua Expon päättymisestä. Viimeinkin löytymässä yhteinen sävel – tiemme erkaantuvat. Silti, meillä oli hetkemme. Jälkiviisaana voidaan korjata monta asiaa, kaikkea ei tarvitse, pieni särö jättää sopivan jälkimaun. Lopuksi meidät ikuistetaan potrettiin, joka menee paikallislehteen? Hymyilemme niin, että nuuska meinaa tippua.

Tapaan vielä illalla Saarisen, joka on lentänyt viime päivät tuulispäänä. Puhelinkeskustelu on lyhyt, stressiä on liikkeellä flunssan lisäksi. Molemmat menevät aikanaan ohi. Saarisen olisi pitänyt olla eilen terassilla ohjaamassa keskustelua ostoon ja myyntiin liittyvissä ihmiskaupoissa. Miehellä on ilmiömäinen kyky tarttua aiheeseen, kuin aiheeseen.

Etsin puhelimelle laturia, joka löytyy melko helposti, latauspaikaksi ulko-oven jakorasia. Toivottavasti kukaan ei pölli.

¤ ¤ ¤

Iltapäivä Taikang lu:n pitseriassa. Jauhot pöllyää, taikinamöykky leviää kiekoksi pienen venytyksen jälkeen ja sauhu nousee jo uunista. Pitsakokki on liekeissä. Marilta tulee tekstiviesti ”Lauantai-ilta kotona, saan deittailla ihan itseäni.” Siinä se kiteytyy. Olen samaa mieltä. Itsensä kanssa deittailu on parasta, siinä voi päättää kaikista vuorosanoista ja tarvittaessa lopulta heittää huonon deitin ulos, pihalle jos ei huvita. Olen julma.

Pitsani muistuttaa Pohjanmaata. Tasainen, lättänä, ei laaksoa, ei kukkulaa, vain muutama muhkura. Ainoa eroavaisuus tulee tomaatin kohdalla. Tomaattikastike on unohtunut kiekostani, Pohjanmaalla tietääkseni voi törmätä tomaattiin.

Päivästä on tulossa myötäinen, aistin sen. WDC Helsinki kuvaa pläjäyksen, joka muuttaa muotoaan vielä kalkkiviivoilla. Porsaankyljyksiä en koskaan saanut, sitä vasten sain sian sorkat ja keitetyn kielen, joka näyttää vakuumissa härskiltä. Samannäköisiä vempaimia on nähtävillä kotikadun seksiromuliikkeen ikkunassa. Rami poraa Boschilla alumiinivatiin pari reikää, joihin tökkään tikussa sojottavan friteeratun sorkan sekä kielen. Ylösalaisin käännettyä vatia mihin tahansa suuntaan käännettäessä ne näyttävät omituisilta. Sorkka dominoi, kaatuu kielen päälle ja jää nojaamaan tikun varassa vinoon. Kieli myötäilee yhtä lailla vinossa ja on osapuolista alistuvampi.

Teos kuvataan niin, että sorkat sojottavat pohjoiseen, siis Helsinkiin. Tarina on liian kaukaa haettua, joten se saa nimekseen ”Kun Suomi nousi puusta!” Tekeleen alle tulee vielä kasa höylättyä punajuurta, joka valuttaa nestettä tarkoituksellisesti ylösalaisin käännetyn emalivadin reunaa pitkin. Se kuvastaa varmaan jotain? En minä (ainakaan) tiedä.

Pidämme neuvottelun eli palaveria 80-luvun malliin (tarjolla lättänä viineri ja kahvit termarista)siitä, miten Expoa tulisi lopetella. Uskon kaikkeen mitä sanotaan ja olen valmis tekemään juuri niin kuin muut haluavat. En ole marttyyri, enkä kyvytön yhteistyöhön, vaan valmis lopettamaan yhdessä vaivalla kasatun yhteistyön mahdollisimman helpolla tavalla. Jokainen säätö vain pitkittää sitä. Sebastian ärsyyntyy, kun en ota kantaa asioihin. Jos ottaisin kantaa, niin saisin sen siitäkin ärsyyntymään. Nautin asetelmasta. Olen perverssi.

MTV 3:n kuvausryhmä saapuu vielä lokakuun lopussa vierailulle. Tarkoitus kuvata jokunen gastronominen pätkä telkkariin. Kiertelemme kuvausryhmän kanssa pikkubussilla ympäri toreja ja marketteja. Jäämme suurelle kalatorille, jossa teen elämäni diilin; vaihdan sikarin muutaman tunnin vanhaan lahnaan, jonka puolestani lahjoitan myöhemmässä vaiheessa katukuppilan kokkipäällikölle(?). Lihamarketissa tutustumme sonnin anatomiaan, jota meille esittelee parikymppinen vetreä kiinalainen tyttö. Esitys on veret seisauttava. Koukussa roikkuu sisäelimiä, joista tunnistan ainakin pötsin, munuaiset ja revenneen maksan. Ulkoisista varaosista tunnistan ainoastaan hännän. Koukussa roikkuu kaikkien hämmästykseksi lähes parimetrinen kulli, joka muistuttaa kitukasvuista vaivaiskoivua. Sitä voisi käyttää myös pienessä jollassa mastona. Tämän ”maston” juurella, lähes lattiatasossa helkkää sen laahustimet eli pallit, jotka ovat suuremmat kuin Linkosuon sämpylät. Niiden vieressä vihertävässä pesuvadissa on joitain räävittyjä luita ja lumpioita.

Suunnistamme kohti ensimmäistä kuvauspaikkaa, jossa saamme tietoisesti avohässäkän aikaiseksi. Kujalla pyörii lauma ihmisiä, skoottereita, rullatuoleja, ontuva koira sekä muistinsa menettänyt vanhus. Kuvaus saadaan purkkiin melko vaivattomasti. Purkin kansi suljetaan ja lounastauko vietetään huojuvan kaksikerroksisen tönön parvella. Käryävän chilin tuoksu saa koko ryhmämme yskimään.

Kuvaamme vielä toisen otoksen, Fat Oliven kattotasanteella. Tarkoitus kuvata grillauskohtaus, josta muodostuu kevyt painajainen kaikille. Grilliin ladatut kivihiilet eivät ota syttyäkseen ja tuulikin on kääntynyt meitä vastaan. Tuuli puhaltaa savut silmille. Lopulta kivihiilet saadaan hehkumaan ja kuvaus päästään aloittamaan punoittavin silmin. Setistä ei tule hyvää, se viedään silti loppuun.

Jälkipyykkiä kuivatellaan reippain mielin kiinalaisessa bistrossa, jossa ihastuttava vanhempi rouvat saa meidät virittämään yhteislaulun hänelle. Keskustelu käy vilkkaana ja jokunen viini saadaan juotua pitkän päivän päätteeksi. Uni korjaa nopeasti väsyneen ruhon maillensa.

Öiset karonkat ovat tylsyttäneet terävimmän syömähampaan, virtaa riittää juuri ja juuri nostamaan kahvikupin huulille. Luc ei vastaa enää viesteihin, voin vain arvuutella missä kohtaa meni päin persettä?

Ilta vierähtää suomalaisten järjestämässä illassa pubin terassilla. Tunnelma on vähän väsähtänyt. Sovin hyvin joukkoon. Jossain vaiheessa kello on mitä ilmeisimmin lähtenyt edistämään, lyhyempi viisari sojottaa itään, pidempi seuraa samaan suuntaan. Että pitikin.

Taksista poistuessani törmään vielä kotipihalla ruotsalaiseen tyttöön, joka asuu samassa talossa. Rohkenen esitellä itseni ja jäädään jutustelemaan. Haen meille lähikioskista kylmät kaljat, jotka nautitaan pihalla puisella penkillä. Tarjoan toscanalaisen sikarin, samalla alkaa tihkusade, joka jää tihkun asteelle. Asetelma on jokseenkin romanttinen, ainakin lähiössä asuvan näkökulmasta; ”Metsässä ei liikahda lehtikään…”

Käy ilmi, että Lenalla on sukulaisia Suomessa ja hän on kerran käynyt Suomessa, Suomen Turussa, jossa oli kuulemma nähtävillä vanha tykki. Muistelen puolestani nähneeni ensimmäisillä ruotsinmatkoilla pitkähiuksisia jätkiä, joilla oli korvarenkaat, joka oli silloin selvä merkki homoudesta. Toscanalainen käryää puolisen tuntia, jonka jälkeen poistumme omiin ”lägenheteihin” eli lääviin. Öinen karonkka päättyy aamukahvinkeittoon.

Shanghain Expo on kohta historiaa, Sebastianin kanssa höpötetään vielä jotain sulkemiseen liittyviä seikkoja, sovitaan jotain ja vihdoinkin kohotetaan maljoja. Kun mietin kesän tapahtumia, on suoranainen ihme, että ylipäänsä istumme edes samassa huoneessa.

Expon metroasemalla suoraan minua päin kävelee vanha äijä, jonka habitus muistuttaa Hessu Hopoa. Ylähuulesta roikkuu kaksi sokeripalan kokoista hammasta, yllään punainen paita ja patonkia muistuttavat monot jalassa.

Sain metrossa onnistuneesti tehtyä pöytävarauksen japanilaiseen Shintoriravintolaan. Kirjoitus hidastuu, väsymys ottaa niskalenkin. Olen sillassa. Taas.

--------

Kieli on kivettynyt, siinä missä sanat sammaloituu. Ja kynäni on tylsä, mikä menee yksiin tekstini kanssa.

--------

Karonkka jatkuu. Tänään viimeinen veto, Luojalle kiitos siitä. Kokoonnutaan heinälatoa muistuttavaan ravitsemusliikkeeseen. Tunnelma on lämmin, kehumme toisiamme kilpaa. Juuri sitä mistä ruotsalainen mamma hermostui eilen. Hän taisi peilata itseään. Alamme ruotsalaistua salaa tai ainakin puolihuomaamattomasti. Sillä tavalla riisumme heidät aseistaan.

Värivalot ja liukas lattia imee kankeammankin kaverin tanssin pyörteisiin. Taustalla kajahtaa jenkan poljento, toveri Virkkusen kanssa pyörähdellään siitä huolimatta valssin tahtiin. Askel on kepeä, tanssi hallittua, pysymme tanssiareenaksi rajatun alueen sisäpuolella. Tanssirata on ruuhkainen. Ulommaisella radalla painaa kovakuntoisemmat, pienemmällä askelmalla liikkeellä olevat jytäävät sisäradalla keskialueella.

Alkuillan sprintti alkaa painaa jaloissa. Jätän tanssilattian ensimmäisten joukossa, siinä missä hiihtäjä Räsänen katkoi sauvan ennen maalilinjaa doupinginkäryn pelossa. Taksikuski herättää kotipihalla. Karonkka on lopullisesti ohi.

Viimeinen käynti Expo-alueella. Taisto on ohi. Savuavien paviljonkien rauniot näyttävät orvoilta tyhjällä tantereella. Rakennusmiehet työntävät kottikärryjä. Väsyneitä kasvoja kaikkialla, puolen vuoden taistelu on jättänyt jälkensä. Ohitseni ajaa ambulanssi lähes kävelyvauhtia. Aika mataa, se hidastuu entisestään.

- - - - - - - -

”Varttitunti lähtöaikaa meille silloin annettiin,
Naapurimme heinäkärriin kalliit nyytit kannettiin.
Häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan pää,
Sinne kattoin päälle oma taivasläntti jää.”

(Veikko Lavi: Evakon laulu)

9.11.2010 Jaakon vieraana Hong Kongissa

Tiistai, Yau Ma Tei. Koko päivä kulunut kirjoittaessa homeisessa hotellihuoneessa. Pääsen ensimmäisen kerran ulos puoli neljältä. Nopea pyörähdys kahvilassa ja kirjakaupassa, saan matkaani uuden Moleskinen.

Rolfilta tulee viesti: ”Var är du finbaisaren?” Vastaan takaisin ensimmäisellä kotimaisella ”Täällähän minä, missäs itse, hölmö?” Viestien vaihto jää tältä erää siihen, jää nähtäväksi, seitsemän vuoden päästä saan vastauksen.

Muutama rinnastus: Takaisin kirjoituspöydän ääreessä. On yö, kirjoitan Hopeinen Meri teoksen loppuosaa uusiksi. Radiosta soi adagio harpulle, ja kauniisti soikin. Kävin hetki sitten mäkkärissä syömässä burgerin. Matkalla kylkeeni liimaantui tyttöjä, jotka halusivat myydä itseään. Hinta olisi ollut kuusisataa paikallista dollaria, mikäli ymmärsin oikein. En kysynyt mitä siihen hintaan kuuluu. Kun miettii lihatalousmarkkinoiden hinnankehitystä, ei voi olla hämmästelemättä: jos tämä arviolta noin 45 kiloinen ihminen myy itseään kuudella sadalla, tulee kilohinnaksi reilu euro. Halvalla menee. Ongelman ydin ei silti ole hinnoittelussa, vaan markkinoinnissa. Meetwurstikin maksaa enemmän ja se on suolattu kuolleesta hevosesta. Seuraava ihmettelyn kohde tulee mäkkäristä. Sen kaikki pöydät olivat täynnä nukkuvia kodittomia kuselle haisevia vanhoja äijiä, joka helvetin pöytää myöden, taisi siellä joku narkkari päivystää villapaidassa. Kusen haju oli pistävä, pistävämpi kuin homeisen huoneeni haju. Sitten vielä burgerinmyyjä kysyi ”Stay here or take away?”    – C´mon, What you think or stink?” Hotkin burgerini matkalla hotelliin. Huoneen ikkunasta näkymä kadulle, joka on tällä hetkellä täysin tyhjä. Tämä kaupunki hiljenee sittenkin.

10.11.2010

Bussi kiertää sokkeloista ränniä vuoren huipulle. Saavutaan Victoria Peakille, kamerat räpsyvät, turismo on voimissaan. Näkymä on ikuistuksen arvoinen, ainutlaatuinen.

Liityn jenkkiläiseen turistijengiin, prospektina. Yritän napata kännykkäkameralla kuvia muiden takaa. Kuvaan tallentuu edessä seisovan äijän selkäreppu, sekä oikeassa reunassa kaukaa siintävät pilvenpiirtäjät. Kuvasta tulee kaiken lisäksi rakeinen, mutta joka tapauksessa siitä pystyy tajuamaan Hong Kongin.

Siirrymme kahvilaan, kukaan ei pyytänyt minua mukaan, mutta muiden turistien lailla haluan myös kahvia. Olen aina halunnut kuulua ryhmään, ja mikä hienompaa kuin elää puoli päivää jenkkiläisenä.

Näköalaravintolan kattoterassilta hyvät näkymät Kowlooniin. Viereisessä pöydässä istuu nelikymppinen mies ja suurinpiirtein samanikäinen nainen. Ovat varmuudella ”toisella” tai ”kolmannella” kierroksella. Molemmilla silmät leimuavat, dialogi on dynaamista. Edessään heillä on samanlaiset mozzarellapasta-annokset ja pieni lasi valkoviiniä. Pelkkä lounaspastan syöminen ei voi saada aikaan tuollaista hekumaa? Pasta on pastaa, riippumatta kastikkeesta.

Tapaan Jaakon vielä kertaalleen, kiitän opastuksesta ja seurasta. Lento Shanghaihin lähtee ajallaan.

Lentokentällä saan voittoarvan ja lipullani pääsen istumaan koneessa kauniin tytön viereen. Hän on Suzhousta. En ole koskaan käynyt siellä, mutta sanon, että Suzhou se vasta hieno onkin. Hän ihmettelee tietämystäni. Kerron, että olen kuullut juttuja siitä ja kerran nähnyt lehdessä kuvan. Kerron, että se on hienompi kuin Raisio.

Kuuntelen korvalapuilla Olavi Virtaa, kone rullaa jo kiitotietä, samaan aikaan taustalla alkaa soimaan ”Ennen kuolemaa” Virran Olan väärentämättömällä äänellä ja minua naurattaa. Jätän selittämättä riemuni aiheen tytölle, herkempi saattaisi hermostua. Lisäksi välillämme on kielimuuri ja käsinoja, jotka eivät murru lennon aikana, vaikka toisinaan yläilmoissa ravistaa.

Pääsen myöhään yöllä kotiin. Vaihdan laukkuun puhtaat vaatteet ja painun nukkumaan. Aamulla aikainen lähtö Bangkokiin, tietysti Hong Kongin kautta.

13.11.2010 Saarisen vieraana Bangkokissa

Aamukahvi Saarisen parvekkeella. Korvissa suhisee, tainnut jäädä surround päälle. Saarinen lukee lehteä ja katsoo minua hölmistyneenä, ilmeisesti kysyi jotain? Olen sitä mieltä, ettei vika välttämättä ole kuulijassa, pyydän Saarista puhumaan kuuluvammalla äänellä.

Parvekkeelta hyvät näkymät, ilma suosii niitä jotka pitävät paahtavasta paisteesta. Istumme varjon alla, päivästä tulee kuuma. Alakerran pihalla kukko ja koira sulassa sovussa tutkivat aidanvierustaa, viereisellä uima-altaalla musta mies ottaa aurinkoa?

Iltapäivällä Saarinen kyllästyy huutamaan ja toistamaan jokaisen lauseen kahteen tai kolmeen kertaan ja kärrää minut ensiapuun. Hänen intonaationsa ampuu yli, huomaan sen, volumea on varmaan riittävästi.

Lasaretti on valtava laitos, pyörin aulassa, kuin ryssä Anttilassa ja vetelen rullaportailla ylös alas. Aikani haahuiltuani ilmoittaudun jollekin tiskille, josta saan selkeät toimintaohjeet. Tie vie tohtorin pakeille. ENT (ear-noise-throat) spesialisti professori Kulapaditharom asettaa hikinauhansa otsalle ja työntää sen alle cd-levyn peittääkseen toisen silmänsä. Hän mutisee jotain ” Aaalright, aaalright, let’s find out your problem…” (suomeksi: Jaahas, jaahas, hetkinen sanoi Putkinen). Kerron hänelle, ettei vasen korva wörki ihan toivotulla tavalla. Äijä tähyää korvaan ja sanoo lakonisesti, ettei sillä korvalla kuule mitään, siellä on räikeä tulehdus. Pyydän häntä puhumaan lujempaa, en kuule sillä mitään. Huudamme hetken toisillemme ja homma on paketissa. Saan kassillisen lääkkeitä ja ensi viikolla kuulen taas, kuulemma.

14.11.2010

Vasen korva on juntturassa kolmatta päivää, tosin ensi viikollehan se professori sen avautumista vasta lupaili. Professori oli sitä mieltä, että vika on välikorvassa – en tiennyt omaavani sellaista komponenttia – joten luulen hänen tarkoittaneen vian olevan korvien välissä. Piti oikein tarkistaa wikipediasta. Kyllä, luoja on suonut meille välikorvan!

Saarinen huutaa taas jotain vieressä, toivattavasti ehdottaa ruokapaikkaa. Eilen syötiin Pad Thaita kadulla, joka osoittautui varsin mainioksi setiksi. Yritin säikäyttää korvaani syömällä maailman tulisinta chilipalkoa, mutta yritys epäonnistui täydellisesti. Vedet tuli silmistä ja kuola valui norona katukivetykselle. Tänään työnnän chilin korvaan.

Muistelen taas Melleriä. ”Moni jäi ovelle, moni jäi oven väliin, moni jäi avaimenreiästä katsomaan. Hiljaisuus kirkuu yhä, sinun linnunsydämentykytys! me olemme hereillä, Mary, elävien kirjoissa!”        - Elävien kirjoissa 1992 -

15.11.2010

Suvarnabhumi. Lentokentällä järjetön ruuhka, etuilun MM-kisat täydessä vauhdissa. Ei ihme että täällä toisinaan mellakoidaan. Illalla takaisin Shanghaissa Hong Kongin kautta, jos vielä ehtisi koneeseen.

Koneessa korvat paukkuu ja rätisee, kuin vanha radio joka ei löydä ainuttakaan soivaa asemaa. Ehjään korvaan sattuu, paine on kova ja kipu sen mukainen, välikorva on jo pois pelistä, kyyneleet valuu. Saatana, miten onkaan äitiä ikävä. Ihmisen poika on nyt koetuksella. Lentoemäntä tulee luokseni ja esittää minulle (?!) toivomuksen. Voisinko siirtyä toiselle paikalle koneen takaosaan. Koneessa on  sairas mies, jonka pitäisi päästä edemmäs istumaan. Mutta miksi juuri minä? Kaksi sairasta vaihtaa paikkaa.

Tarjoilu pelaa moitteettomasti, kätken jäätelön taas temperoitumaan. Professori Kulapaditharom kielsi alkoholijuomat lennolla, tyydyn kolaan.

Koneesta poistuessani tapaan vielä käytävällä lentoemännän, tytön, joka pyysi minua vaihtamaan paikkaa. Juttelemme niitä näitä. Hän on Singaporesta, asuu nykyisin Hong Kongissa. Hän kysyi minulta paikanvaihtoa sairaan miehen kanssa, koska kasvoni ovat ystävälliset. Onko kärsivän miehen kasvot ystävälliset? Eilen Saarinen sanoi, että alan muistuttamaan kasvoiltani Markku Alenia. Joka tapauksessa tyttö on kaunis punaisessa mekossaan, hän ei ole naimisissa…

Haen vielä Hong Kongin kentältä Tax Freesta Lucille halvat tupakit tuliaisiksi.

Jatkolento Shanghaihin lähtee ajallaan. Lennolla tarjotaan lämpimänä ateriana vaihtoehtoisesti currykanaa tai nuudeleita ja rapuja. Minulta kysytään vuorollani: ”Sir, mitä saisi olla?” Vastaan kuuluvalla äänellä: ”Saisinko pippuripihvin ja ranskalaiset, ja katsokaakin että pihvini on medium!” Mielestäni se on keskivertohuumoria, jota kukaan ei tunnu tajuavan. Saan eteeni kanaa ja riisiä. Mielikuvituksetonta, mutta syömäkelpoista. Takanani istuu kiinalainen äijä, joka työntää varpaansa käsinojalleni, ja minä yritän syödä! Käsken äijän painua businekseen röhnöttämään.

Kone sakkaa, moottori yskii ja pörisee, menetämme korkeutta joka on ihan luonnollista, laskeudumme Pudongin kentälle.

Shanghai. On keskiyö, taksikuski vetää ketjussa tupakkaa ja kertoo jotain juttuja, joista en ymmärrä, enkä kuule juuri mitään. Professori oli sitä mieltä, ettei tällä korvalla lennettäisi, johon keskivertohuumorimiehenä totean: Eihän korvilla lennä kuin Dumbo, ja minä lennän Jumbon siivillä.” Professori troppasi minut hyvin lentoja varten, kestin ne. Paita on märkä ja hikinen, matkalla kotiin.

¤ ¤ ¤

Loppuvuosi kuluu Punavuoressa ja hyvien ystävien kanssa laitetaan saunaa palamaan kerta toisensa jälkeen. Herran vuosi 11 on nyt tosiasia ja nämä löpinät historiaa!

Plataanien alla vasemmalle vinossa novellikokoelma - jonka piti päästä nähdä päivänvalo jo vuosi sitten – alkaisi henkilökohtaisella haastattelulla. Mikäli tämä kovanonnen teos ei näe päivänvaloa, julkaisen haastattelun tässä etukäteen.

Petteri Luoto haastattelee juuri kotoaan herännyttä Petteri Luotoa.

” Huomenta! Olette juuri heränneet. Miltä se nyt sitten tuntuu?”

-          No, se on olettamus, että olen herännyt. Mutta olenko oikeasti hereillä, mistä sen sitten tietää vai onko tämä kaikki unta vaan? Jospa näen sittenkin porvarillista Ruususen unta? Enkä suinkaan tarkoita Susan Ruususta, vaan sitä tarunhohtoista Ruususta. Mikä sen etunimi muuten on? Onko se Taru?

” Hmmm, jaa… tuota en ole ihan varma. En tiedä.

-          Et tiedä? Tulet tänne kyselemään ja sitten kun vastaan jotain, niin olet valmis repimään etusivun kohuotsikoita vastauksista, joita et edes itsekään tiedä! Pitäisikö sinun kuva laittaa lehden kanteen ja otsikoida: ”Toimittaja hölmistyi omista kysymyksistään ja jäi sanattomaksi!”

” Täh?! Ajattelin vaan kysyä kuulumisia. Ei mitenkään millään pahalla. Tunnelma näyttää kuitenkin päällisin puolin varsin kevyehköltä. Miksi kuuntelet Bob Dylania aamuisin?

-          Niin, en mä sitä varsinaisesti välttämättä kuuntele. Radio sitä soittaa. Tää taustalla soiva biisi on muuten ” Like A Rolling Stone ” Antaa soida vaan. Tässä on helvetin hyvä tunnelma juuri alkavalle kahvinkeitolle. Kuten huomaat kahvinkeitin rouskuttaa taustalla hyvin yhteen Dylanin kompin ja lauluäänen kanssa.

” Niin se muuten menee…”

-          Älkää keskeyttäkö, pyydän! Istuttiin valokuvaaja Laakion kanssa Greenwich Villagessa pienessä kahvilassa yhtenä perjantai-iltapäivänä ja juotiin espressot. Taustalla soi tää biisi. Se oli hieno hetki. Täydellinen kahvinkeitto biisi. ” How does it feel…”

” Hienoa nähdä sinut leppyneenä. Kuinka leppynyt muuten olet asteikolla 1-5?

-          Ei. Ei. Ei! Nythän toi kysymys on väärin aseteltu. Se pitää sisällään väittämän, että olisin leppynyt. Enhän mä ole missään vaiheessa väittänyt olevani leppynyt. Olenko muuten ollut aggressiivinen?

” Tehän olette sangen hankalalla päällä. Tehdään nyt vaan niin, että haastattelija haastattelee ja kyselee ja te vain vastailette. Teistä tuskin tulisi koskaan hyvää kokkia, kun olette noin laiha?”

-          Pitää paikkansa. Hyvän kokin pitää painaa vähintään 140 kiloa ja hikoilla kuin metsäsika. Hyvän kokin pitää myös röhkiä ja lyllertää ja tötterö päässä sutata itsensä. Voi se myös piereskellä. Kuuluu sekin hyviin ominaisuuksiin.

”Olette kirjoittaneet romaania. Koska se julkaistaan?”

-          Niin, no joo. Hajanainen eepos. Tuskin siitä mitä ehyttä koskaan saa. Korkeintaan novellisarjan.

”Mikä sen nimi on?”

-          Plataanien alla vinossa vähän vasemmalle.

”Miksi vasemmalle?”

-          Sama kai se on, mutta jos on vinossa, niin onhan sitä oltava johonkin suuntaan vinossa. Ennemmin sitten vasemmalle kuin oikealle.

”A-haa, okay, okay. Mistä se kertoo?”

-          Kaikesta.

”Kaikesta. Tarkoitatteko, että esimerkiski Jeesuksesta?”

-          Joo, se on nähty Pariisissa.

”Entä minun vaimostani?”

-          Hän on myös siinä.

”Ihan totta! Miksi te haluatte kirjoittaa hänestä?”

-          Pidän kaikista naisista.